Ei oikeen ole blogi elänyt viime aikoina ja nytkin se heräsi talviunilta, kun kaverin juttuja tuossa muutama päivä sitten lueskelin. Itse en olisi enää muistanut koko paikan olemassaoloa, luultavasti. No sama se, jotain tänne voisi kirjoitella. Näin vaihteeksi.

Kevät! Se puskee päälle sittenkin ja vielä kunnon rytinällä. Aurinko paistaa suorastaan helteisesti tälläkin hetkellä ja isot lumikinokset pihalla saavat kyytiä. Miten mukavalta se tuntuukaan. Ja jopa kura ja märkä hiekka eteisen lattiassa, lumen alta paljastuvat koiranjätökset ja kaikki muukin tuo iloa arjen keskelle. Kesää kohti mennään, näyttää ainakin lupaavalta :)

Itselläni talvi hulahti jotenkin huomaamatta ohitse. Lisäksi yhden talven aikana on tapahtunut niiiiiin paljon kaikenlaista, että itsekään en kaikkea tahdo muistaa. Mutta tapahtumia on todella ollut - enemmän kuin aiempina talvina yhteensä! Suuria ja pieniä yllätyksiä, iloisia ja surullisia tapauksia, mutta pääpiirteissään talvesta on jäänyt hyvä muisto mieleen. Kerrankin.

Mistähän päästä vyyhdin purkamisen aloittaisi. Olisi varmaan pitänyt useammin kirjoitella ajatuksia puhtaaksi, sillä jälleen kerran ne on tahtoneet jumittua johonkin aivojen takalohkoon ja niiden purkaminen käy aina vain vaikeammaksi, kun aikaa ehtii kulua. Mutta jos nyt jotakin saisi uloskin.

Suurin yllätys henkilökohtaisessa elämässäni talven suhteen on selvä: ei minkäänlaisia ahdistuksia, "masennusoireita" tai muuta vastaavaa synkkää meininkiä, mikä normaalisti talveen on kuulunut. Tästä suuri kiitos nousee tietenkin Taivaan Isälle, joka armossansa antoi tänä talvena rauhan ja ilon sydämeen. Heh, yllätys se taisi olla lähinnä itselleni huomata jossakin vaiheessa synkintä ja pimeintä vuodenaikaa, että mihinkä se perussynkistely ja erakkoelämä oli mennyt. Mutta ikävä ei sitä ole, todellakaan!

Toinen yllätys, jonka havaitsin tässä vasta viime viikon aikana, liittyy jälleen Jumalan huumorintajuun. Asialla on pitkä historia, mutta yritänpä laittaa sen tähän lyhyesti. On mukava purkaa ajatuksia johonkin.

Eli olin tässä muutama viikko sitten ottamassa itselleni uutta hauvakaveria. Tämä tarina sittemmin päättyi surullisesti ja eläväistä ei taloon tullutkaan. Tätä tapausta pohdiskellessani mielessä pyöri tietysti monenlaisia ajatuksia: miksi näin, mitä tein väärin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, vai oliko näin sitten tarkoitettukaan? Luultavasti ei ollut, kun kerran metsään meni ja pahasti. Lisäksi ajatus koiran ottamisesta muuttui pikkuhiljaa omassa mielessäkin, ei nyt vastenmieliseksi, mutta jollakin lailla tökkiväksi. Tässä kohdassa ei vaan tuntuisi hyvältä ottaa lemmikkiä. Syytä en jäänyt miettimään, mutta päätin asian antaa sitten olla, ja odotella rauhassa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Joku ehdotteli jo pennun hankkimista, toinen lohdutteli ja ehdotti kokonaan toista eläinlajia, kuka mitäkin.

Meni muutamia päiviä. Harjoittelu uudella osastolla alkoi. Eräänä päivänä töistä kävellessäni oli aikaa ajatella kaikessa rauhassa ja siinä löntystellessäni metsäpolkua se sitten yhtäkkiä muistui taas kerran mieleen - eräs muisto parin vuoden takaa juhannuskonferenssista! Sen täytyi olla vuosi 2008, kun olimme kaverimme kanssa kiertämässä jotakin esittelytelttaa. Eräs naishenkilö tuli meille sitten esittelemään kummilapsityötä, mutta meikäläinen ehkä aika tökeröönkin sävyyn, huumorimielessä toki, töksäytti omat mielipiteensä siitä kuinka tässä itsekin tarvitsisi jonkinlaista "kummia", kun ei tahdo opintorahat riittää mihinkään. Tilanne jäi siihen, mutta monta kertaa jälkeenpäin olen jostain syystä palannut tuohon tapahtumaan ja miettinyt, että olisihan asian voinut kauniimminkin esittää. Ei nyt ihan pahaa omaatuntoa, mutta jonkinlaista pientä katumusta kuitenkin ;) Yleensä tilanteet kuitenkin menevät menojaan, enkä jää niitä muistelemaan, joten sikäli tässä oli jotakin kummallista. Kahden vuoden ajan tapahtuma palautui nimittäin säännöllisesti mieleeni.

Noh, palataanpa tähän päivään. Tulin siis töistä ja muistelin tätä tilannetta konffassa. Siinä kohdassa sitten sain suurimman ahaa-elämykseni pitkään pitkään aikaan! Miksi ihmeessä en voisi lähteä tukemaan "Jumalan valtakunnan työtä" (tai miten asian nyt voisi paremmin sanoa, aika kaanaankielinen ilmaus tuo, mutta parempaakaan ei tule mieleen), eli sijoittaa johonkin järkevään. Olisin ollut valmis tuhlaamaan monta kymppiä kuukaudessa jonkun petoeläimen ruokiin ja muihin menoihin, mutta Jumalalle laittaminen tuntuu aina jotenkin kummalta ajatukselta - enhän minä, oon niin nuori, mitäpä mun rahoista, laittaahan ne seurakunnan vanhukset ja muut isorikkaat, muut tekee sitä työtä paremmin, ja on tuo pieni opintorahakin, eihän nää riitä jnejnejne... Selityksiä tuntuu löytyvän aina vain lisää!

Niinpä painelin kotiin päästyäni ensimmäisenä Fidan sivuille ja tutustuin vakavissani erilaisiin vaihtoehtoihin. Ja sieltähän se löytyi: kummilapsityö! Se loikkasi silmilleni kuin opettajan punakynäkorjaukset koepaperissa! Naurussa oli pidättämistä, kun ymmärsin Taivaan Isän tätä ajatusta nähtävästi kypsytelleen parin vuoden ajan. Niinpä siinä suurempia enää vikuroimatta ilmoittaudun mukaan ja tällä hetkellä odottelen ilmoitusta omasta kohteestani.

Tarkoitus ei nyt ole leuhkia tai muuten julistella näitä tapahtumia. Itse asiassa nolottaa, koska luin juuri kaverin blogista hyvää tekstiä siitä, miten nykyään kaikkia hyväntekeväisyyteen lahjoittajia kumarrellaan ja pokkuroidaan, vaikka näin ei tosiaan pitäisi olla. Huomio tulisi kiinnittää ensisijaisesti siihen, kuka apua tarvitsee - ei siihen, kuka sitä apua on milloinkin tarjoamassa ja kuinka suurta ääntä hän omasta avun antamisestaan pitää! Lähinnä oma jääräpäisyys ja hidas oivalluskyky tässä itseäni naurattaa. Mutta onneksi Jumalalla riittää aikaa ja kärsivällisyyttä. Ja Jumalan kärsivällisyydessä ja rakkaudessa olisikin niin paljon ihasteltavaa ja kerrottavaa, että siihen ei yhden blogin tila riitä! :)

Mutta nyt on tullut tekstiä taas ruhtinaallisesti. Tätä ei kukaan jaksa loppuun lukea, ja jos jaksoit niin huudahan sitten vaikka "hep" ja onnittele itseäsi!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin....

Hyvää kevättä 2010!!!!