Oijjoi, ompa taas kulunut aikaa, eikä ole tännekään tullut kirjoiteltua. Tosin eipä tässä ole paljoa kerinnyt koneella tai kynän varressa istuskelemaan, joten kirjoittelut ovat jääneet kaiken kaikkiaan äärimmäisen vähille. Kesäkuulle on riittänyt touhua, vilskettä ja vilinää yli äyräiden, mutta nyt on viimein aika rauhoittua ja asettua aloilleen.

Kesän aikana olen jälleen viettänyt entistä hartaammin hetkiä myös pohtien elämäni vakavia puolia. Toisin sanoen usko ja hengellinen puoli elämästäni on ollut lähesolkoon jatkuvasti mielessäni päälimmäisenä ja "päänvaivana". Oikeastaan jo pidemmän aikaa jonkinlaista heräämistä eri asioiden suhteen on ollut havaittavissa, mutta nyt kesän aikana ja erityisesti juhannuksena avautui entisestään tiettyjä asioita, joita olen joutunut pohtimaan uudelleen monet kerrat.

Taustoja suuremmin tässä nyt esittelemättä voisin hypätä aiheeseen, josta olen varmasti oppinut yhden vuosikurssin verran asiaa aivan viime aikoina - anteeksiantamattomuus, katkeruus ja anteeksiantaminen. Kyseisestä aiheesta on varmasti kirjoitettu, puhuttu, laulettu ja saarnattu lähesolkoon järjettömät määrät, mutta minäpä jatkan, sillä itselleni aihe todellakin vasta viime päivinä avautui todellisuudessa.

Mitä anteeksiantaminen sitten oikeastaan tarkoittaa? Miten se liittyy juuri minuun? Miten voin antaa anteeksi (joitakin asioita ei vaan tunnu pystyvän unohtamaan!)? Siinä muutamia mielessäni vielä jonkin aikaa sitten pyörineistä kysymyksistä. Anteeksi antaminen ja unohtaminen voivat ollakin toisinaan elämässä se kaikkein vaikein osa-alue ja jopa paljon vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen (ja sekin on jo aivan hirmuisen järkyttävän vaikeaa!!) Mutta silti anteeksiantaminen on äärimmäisen kallisarvoista ja tärkeää - sen olen todellakin kantapään kautta oppinut, vaikka pitkään vastaan jaksoinkin kamppailla polkien samalla itseäni entistä syvemmälle itsesäälin kurasuohon.

Kuinka pahasti vuosikausia sitten tapahtuneet vääryydet voivat satuttaa vielä pitkien aikojen jälkeenkin. Miksi vanhat muistot nostattavat yhä kyyneleet silmiin, vaikka aikaa tapahtumista olisi kulunut vaikka kuinka paljon? Pahinta on huomata, etten koskaan omin voimin kykene anteeksi antamaan, vaikka jo haluaisinkin. Vuosien aikana tapahtuneen katkeroitumisen ja itsesäälin keräämisen kierteen katkaiseminen ei onnistu yhdessä hetkessä ja sormia napsauttamalla.

Vielä jokin aika sitten sisimmässäni jylläsi siis valtava ristiriita: halusin ehkä antaa anteeksi, koska teoriassa tiesin sen ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi. Raamattu kehoittaa antamaan anteeksi jopa 70 x 7 (vai miten se menikään, matematiikka ja luvut ovat meikäläisen onnettomalla matematiikalla aina niin kovin vaikeita). Joka tapauksessa, halua siis ehkä vielä oli sen verran, toisinaan, että tiesin sisimmässäni anteeksiantamisen olevan pakko - ilman sitä en voisi koskaan tulla elämään todellista, aitoa uskonelämää. Ainakin kaikki anteeksiantamattomuus kovasti rajoittaisi elämäni valoisuutta ja iloa. Usein hetken aikaa jaksoin yrittää, rukoilin ja toivoin, että voisin antaa anteeksi kokemani ikävyydet, mutta hetken miettimisen jälkeen yllätin usein itseni jälleen muistelemasta näitä vanhoja asioita ja itsesääli sai vallan. Tuntuihan se toki mukavammalta miettiä sitä kuinka pahasti minua olikaan kohdeltu kaltoin, siitä sai kummaa tyydytystä. Niinpä lankesin uudelleen ja uudelleen muistelemaan niitä loukkaavia sanoja, tekoja ja katseita, jotka saivat oloni tuntumaan entisestään surkeammalta. Päätin lopulta monesti, että anteeksi voisin vielä joskus tulevaisuudessa yrittää antaa, mutta unohtamaan en tule koskaan!

Se oli vaikeaa. Elämäni yllä roikkui synkkiä pilviä, joiden lävitse valo pilkahti vain harvoina, ohimenevinä hetkinä. Onneksi, kiitos suuremmoisen Taivaan Isän, suuntaan tuli lopulta muutos. Teoriatieto anteeksiantamisen tärkeydestä muutti päästä sydämeen, eli anteeksiantamisesta muovautui todellinen tavoite, jota kohti aloin tosissani pyristellä. Heräsi siis viimein todellinen halu kamppailla eroon kaikesta siitä katkeruudesta, jota olin niin koin kauan sisälläni kantanut ja piilotellut.

Ja vasta nyt voin nähdä kuinka tuo pimeys ja anteeksiantamattomuus on pistonut ainoastaan omaa elämääni. Ei se ole muuttanut millään tavoin niitä henkilöitä, jotka salaisen ja hiljaisen vihanpitoni kohteina ovat olleet. Ei se ole aiheuttanut heille sen huonompaa omaatuntoa tai vaikeuttaneet heidän elämäänsä mitenkään, vaikka sitä usein toivoinkin. Kuinka typerää! Sen sijaan moisia pohtien olen hukannut omaa aikaani. Viisaampi olisi pudottanut osan tästä kuormasta jo kauan sitten Jeesukselle.

Onneksi viimein löysin totuuden ja avaimen siihen oveen, jonka kautta valo saattoi jälleen kirkastaa elämäni pimeimmätkin sopukat ja paljastaa kaiken sen saastan, mitä sisälläni piilottelin. Uusi kauneus, puhtaus ja ilo saapuivat elämääni täydellä rysäyksellä - tapahtui siis jotakin, minkä kokemiseen en koskaan uskonut. En uskonut, että voisin koskaan päästää näistä kahleista irti. Jeesus todellakin on suurempi kuin mikään muu valta maailmassa ja Hänellä on ollut voimaa puhdistaa jopa oma synkkä mieleni, saattaa kaikki pikkuhiljaa kohdalleen ja rakastaa minut ehjäksi, kun vain annan siihen mahdollisuuden - ja mitään muuta en enää haluaisikaan.

P.S. Tämä teksti syntyi eilen illalla ennen nukkumaan menoani, kun päätin jälleen kirjoittaa ajatusvilinääni paperille. Joka tapauksessa, asiaa olisi niin paljon, ettei siihen tunnu kynissä musteet riittävän ja paperitkin loppuvat ennen aikojaan, joten parempi käydä nukkumaan....

Mikäli löydät tekstistä itseäsi kiusaavia kirjoitusvirheitä, niin möläytä niistä ihmeessä, korjaan toki :P

P.P.S. (edit 30.6.) Olipa kökön ja kuivan oloinen teksti, vaihteeksi näitäkin. Mut olkoon, kun kerran on raapustettu...