Olen jälleen pohtinut elämän suuria ihmeitä... :)


Miten outoa, että monta vuotta kului, kun luulin eläväni. Siis olevani elossa, jos sen nyt noin voisi sanoa. Ja nyt, kun katson taaksepäin, näyttää siltä, että ihminen ei olisi enempää voinut olla sisäisesti kuollut. Toki kaiken aikaa ulospäin on näyttänyt varmasti hyvälle, muttamutta...

Tällä hetkellä vaikutan omasta mielestäni Duracell-pupulta. Sellainen olo on kaiken aikaa. Haluaisin tehdä jotakin, olla menossa johonkin, nähdä ihmisiä...... lista on loputon. Jos mietin aikaa pari vuotta taaksepäin, niin vastaavana iltana saatoin kääriytyä peiton alle, sulkea silmäni, olla ajattelematta mitään - ja hupsista, kello oli siirtynyt monta tuntia eteenpäin. Aika vain katosi johonkin, paikallaan maatessa. En kuullut, nähnyt tai tuntenut mitään.

En osaa asettua nykyiseen olotilaani. Toisaalta oloni on helpottunut, toisaalta ahdistaa. Onko tämä nyt jotain hypermaniaa vai vihdoin normaalia ihmiselämää?! Tiedä sitä sitten... o_O