Hah! Kylläpä on taas pöllähtänyt olo ja tuulta purjeissa. Työn tekeminen on mukavaa puuhaa - jopa 30 asteen helteessä - vaikka en sitä itsekään uskonut vielä joitakin aikoja sitten! Ehhei, pelkäsin yleensä uuteen paikkaan menoa (tällä viittaan lävitse käymiäni harjoittelupaikkoja). Yleensä eri paikoista sai milloin minkäkinlaista märehdittävää, paljon hyvää tietoa ja uutta oppia, mutta valitettavasti päähän jäi pyörimään usein myös asioita, jotka opiskelijana ottaa ehkä turhankin raskaasti. Tietysti on yleisesti tiedettyä, että opiskelijat ovat harjoittelupaikoilleen ilmaista työvoimaa ja toisaalta meidät saa asettaa jokaikiseen ongelmaan syntipukiksi. Noh, tämä riippunee paljolti työntekijöistä sekä opiskelijan omasta asenteesta. Sen olen myös todellakin huomannut!

Tämä kesätyöpaikkapa järjestikin yllätyksen, vaikka etukäteen jännitin sinne menemistä esimerkiksi juuri työpaikan ilmapiirin, vastaanoton ja erinäisten muiden seikkojen osalta. Lisäksi pelkäsin, ettei itselläni ole vielä tarpeeksi kokemusta (niin kuin ei tietysti olekaan), jotta pärjäisin uudessa paikassa.

Mutta niin vain kävi, että lähes olkoon viikossa pääsin jo hyvin perille osaston tärkeimmistä ja toistuvista toimintatavoista. Työt tuntuvat sujuvan mallikkaasti, ainakin omasta mielestä, eikä suurempia valituksiakaan ole kuulunut :) Suurin hyöty, minkä raaka työn tekeminen itselleni kuitenkin tähän hätään tarjoaa, on ajatusten suuntaaminen vain ja ainoastaan työhön, koska ne näyttävät nykyisin yhä tiuhempaa tahtia hukkuvan milloin mihinkin - oman mielensä kadottaminen ja ajatusten pääsy valloilleen on kerrassaan karmivaa!

Onpahan paljon helpompaa, kun voi keskittyä miettimään vain työasioita ja kiirettä niiden kanssa riittääkin: Mitäköhän jäi vielä tekemättä? Mitä pitäisi tehdä? Mikä olisi fiksuin ratkaisu tähän ongelmaan?  Ja näin edelleen ja edelleen...

No niin, työ on siis ilomme! Vielä hilpeämmäksi sen tekee viime päivien lämpötilat, jotka eivät ota näemmä edelleenkään tauotakseen. Lukaisin tänään lehden otsikon, jonka mukaan helteet saapuvat ensi viikolla - no mitä nämä tähän asti sitten ovat olleet? :D Noh, sen näkee ken elää!

Vapaapäivät on mukavia. Silloin ehtii tehdä jotakin, tai voi olla tekemättä mitään. Kävin tänään ulkona ihmettelemässä kesäistä luontoa, miten kaunista kaikki onkaan :) Leppoisa musiikki, auringon paiste, mansikoiden tuoksu, vailla päätä tai häntää liitelevät ajatukset... "Miten kauniilta kaikki taas näyttääkään, kun silmänsä avata katsomaan saa, kun uuteen suuntaan voi kääntää pään, ja entisen jättää vain selkänsä taa..."

Samalla mielessä pyörii jälleen tuhansittain kysymyksiä. Yksi asia nimittäin on jäänyt päähäni ikävästi pyörimään, enkä tiedä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Vai pitäisikö tehdä mitään? Huah, ihmisen elämä on joskus toisaalta arvaamattoman vaikeaa. Liikaa vaihtoehtoja ja mieltä vaivaavia asioita, jos käy liikaa pohtimaan. Noh, josko tämäkin "ongelma" tästä avautuisi itsestään ajan saatossa, niinhän on käynyt aiemminkin. Pitänee jälleen kerran yrittää muistaa luottaa tuohon vahvempaan ja viisaampaan avustajaan, ei tästä muuten mitään tule :P

I’m letting go
Of the life I planned for me
And my dreams
I’m losing control
Of my destiny
It feels like I’m falling and that’s what it’s like to believe
So I’m letting go

Giving in to your gravity
Knowing You are holding me
I’m not afraid

(Francesca Battistelli - I'm Letting Go)

 

Btw, löysin kyseisen Battistellin (=Pastillin) levyn ja pari muuta juhannuksena, paljon hyvää musiikkia :D

Oijjoi, ompa taas kulunut aikaa, eikä ole tännekään tullut kirjoiteltua. Tosin eipä tässä ole paljoa kerinnyt koneella tai kynän varressa istuskelemaan, joten kirjoittelut ovat jääneet kaiken kaikkiaan äärimmäisen vähille. Kesäkuulle on riittänyt touhua, vilskettä ja vilinää yli äyräiden, mutta nyt on viimein aika rauhoittua ja asettua aloilleen.

Kesän aikana olen jälleen viettänyt entistä hartaammin hetkiä myös pohtien elämäni vakavia puolia. Toisin sanoen usko ja hengellinen puoli elämästäni on ollut lähesolkoon jatkuvasti mielessäni päälimmäisenä ja "päänvaivana". Oikeastaan jo pidemmän aikaa jonkinlaista heräämistä eri asioiden suhteen on ollut havaittavissa, mutta nyt kesän aikana ja erityisesti juhannuksena avautui entisestään tiettyjä asioita, joita olen joutunut pohtimaan uudelleen monet kerrat.

Taustoja suuremmin tässä nyt esittelemättä voisin hypätä aiheeseen, josta olen varmasti oppinut yhden vuosikurssin verran asiaa aivan viime aikoina - anteeksiantamattomuus, katkeruus ja anteeksiantaminen. Kyseisestä aiheesta on varmasti kirjoitettu, puhuttu, laulettu ja saarnattu lähesolkoon järjettömät määrät, mutta minäpä jatkan, sillä itselleni aihe todellakin vasta viime päivinä avautui todellisuudessa.

Mitä anteeksiantaminen sitten oikeastaan tarkoittaa? Miten se liittyy juuri minuun? Miten voin antaa anteeksi (joitakin asioita ei vaan tunnu pystyvän unohtamaan!)? Siinä muutamia mielessäni vielä jonkin aikaa sitten pyörineistä kysymyksistä. Anteeksi antaminen ja unohtaminen voivat ollakin toisinaan elämässä se kaikkein vaikein osa-alue ja jopa paljon vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen (ja sekin on jo aivan hirmuisen järkyttävän vaikeaa!!) Mutta silti anteeksiantaminen on äärimmäisen kallisarvoista ja tärkeää - sen olen todellakin kantapään kautta oppinut, vaikka pitkään vastaan jaksoinkin kamppailla polkien samalla itseäni entistä syvemmälle itsesäälin kurasuohon.

Kuinka pahasti vuosikausia sitten tapahtuneet vääryydet voivat satuttaa vielä pitkien aikojen jälkeenkin. Miksi vanhat muistot nostattavat yhä kyyneleet silmiin, vaikka aikaa tapahtumista olisi kulunut vaikka kuinka paljon? Pahinta on huomata, etten koskaan omin voimin kykene anteeksi antamaan, vaikka jo haluaisinkin. Vuosien aikana tapahtuneen katkeroitumisen ja itsesäälin keräämisen kierteen katkaiseminen ei onnistu yhdessä hetkessä ja sormia napsauttamalla.

Vielä jokin aika sitten sisimmässäni jylläsi siis valtava ristiriita: halusin ehkä antaa anteeksi, koska teoriassa tiesin sen ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi. Raamattu kehoittaa antamaan anteeksi jopa 70 x 7 (vai miten se menikään, matematiikka ja luvut ovat meikäläisen onnettomalla matematiikalla aina niin kovin vaikeita). Joka tapauksessa, halua siis ehkä vielä oli sen verran, toisinaan, että tiesin sisimmässäni anteeksiantamisen olevan pakko - ilman sitä en voisi koskaan tulla elämään todellista, aitoa uskonelämää. Ainakin kaikki anteeksiantamattomuus kovasti rajoittaisi elämäni valoisuutta ja iloa. Usein hetken aikaa jaksoin yrittää, rukoilin ja toivoin, että voisin antaa anteeksi kokemani ikävyydet, mutta hetken miettimisen jälkeen yllätin usein itseni jälleen muistelemasta näitä vanhoja asioita ja itsesääli sai vallan. Tuntuihan se toki mukavammalta miettiä sitä kuinka pahasti minua olikaan kohdeltu kaltoin, siitä sai kummaa tyydytystä. Niinpä lankesin uudelleen ja uudelleen muistelemaan niitä loukkaavia sanoja, tekoja ja katseita, jotka saivat oloni tuntumaan entisestään surkeammalta. Päätin lopulta monesti, että anteeksi voisin vielä joskus tulevaisuudessa yrittää antaa, mutta unohtamaan en tule koskaan!

Se oli vaikeaa. Elämäni yllä roikkui synkkiä pilviä, joiden lävitse valo pilkahti vain harvoina, ohimenevinä hetkinä. Onneksi, kiitos suuremmoisen Taivaan Isän, suuntaan tuli lopulta muutos. Teoriatieto anteeksiantamisen tärkeydestä muutti päästä sydämeen, eli anteeksiantamisesta muovautui todellinen tavoite, jota kohti aloin tosissani pyristellä. Heräsi siis viimein todellinen halu kamppailla eroon kaikesta siitä katkeruudesta, jota olin niin koin kauan sisälläni kantanut ja piilotellut.

Ja vasta nyt voin nähdä kuinka tuo pimeys ja anteeksiantamattomuus on pistonut ainoastaan omaa elämääni. Ei se ole muuttanut millään tavoin niitä henkilöitä, jotka salaisen ja hiljaisen vihanpitoni kohteina ovat olleet. Ei se ole aiheuttanut heille sen huonompaa omaatuntoa tai vaikeuttaneet heidän elämäänsä mitenkään, vaikka sitä usein toivoinkin. Kuinka typerää! Sen sijaan moisia pohtien olen hukannut omaa aikaani. Viisaampi olisi pudottanut osan tästä kuormasta jo kauan sitten Jeesukselle.

Onneksi viimein löysin totuuden ja avaimen siihen oveen, jonka kautta valo saattoi jälleen kirkastaa elämäni pimeimmätkin sopukat ja paljastaa kaiken sen saastan, mitä sisälläni piilottelin. Uusi kauneus, puhtaus ja ilo saapuivat elämääni täydellä rysäyksellä - tapahtui siis jotakin, minkä kokemiseen en koskaan uskonut. En uskonut, että voisin koskaan päästää näistä kahleista irti. Jeesus todellakin on suurempi kuin mikään muu valta maailmassa ja Hänellä on ollut voimaa puhdistaa jopa oma synkkä mieleni, saattaa kaikki pikkuhiljaa kohdalleen ja rakastaa minut ehjäksi, kun vain annan siihen mahdollisuuden - ja mitään muuta en enää haluaisikaan.

P.S. Tämä teksti syntyi eilen illalla ennen nukkumaan menoani, kun päätin jälleen kirjoittaa ajatusvilinääni paperille. Joka tapauksessa, asiaa olisi niin paljon, ettei siihen tunnu kynissä musteet riittävän ja paperitkin loppuvat ennen aikojaan, joten parempi käydä nukkumaan....

Mikäli löydät tekstistä itseäsi kiusaavia kirjoitusvirheitä, niin möläytä niistä ihmeessä, korjaan toki :P

P.P.S. (edit 30.6.) Olipa kökön ja kuivan oloinen teksti, vaihteeksi näitäkin. Mut olkoon, kun kerran on raapustettu...

...tai no, ehkä juoksen sittenkin hieman, ainakin paljain jaloin rantahietikolla (öö, mikä hietikko missä?!)

Niin, taas on aikaa kulunut vaikka kuinka. Miten elämä oikeesti lipuu näin hurjalla vauhdilla eteenpäin? Havahduin tuota tässä miettimään yksi päivä, kun laskeskelin erilaisia kuluneita merkkipaaluja elämäni ajalta, totesin 7-vuotiaalle veljenpojalleni jotakin "niistä vanhoista hyvistä ajoista" ja tätä listaahan voisi jatkaa vaikka kuinka. Ja ikää ei kuitenkaan tässä ole itselläkään kuin vaivaiset 22 vuotta! Mutta silti olo on kuin kaiken nähneellä ja maailman valloittaneella (no joo, ei ihan)....

Ehkäpä näiden ajatusten siivittämänä sitä myös pohtii, että elämää kannattanee elää tässä vaiheessa ns. "täysillä", koska muutama vuosi/vuosikymmen eteenpäin - noh, en mieti niin pitkälle...

Kuluva kesä on taas tuonut paljon iloisia hetkiä ja yllätyksiä tullessaan - jopa siinä määrin, että itse sitä tyytyy lähinnä enää pyörittelemään silmiään ja seuraamaan kaikkea sivusta. Eikä kesä ole vielä edes lopuillaan! Ei sinnepäinkään. Tosin töiden alkamisen jälkeen tässä nyt enää suuria yllätyksiä tuskin vastaan tulee. Mistäpä sitä koskaan tietää, mutta epäilen vahvasti. Joka tapauksessa varmasti yksi muisto- ja tapahtumarikkaimmista kesistä jää parin kuukauden kuluttua taakse!




PS.
Ja niin, jälleen kerran myös sekoitin oman pääni totaalisesti, se myönnettäköön samaan rytäkkään. Tai noh, jaa, jotakin sinnepäin. Voivoivoi..

Aurinko, on se vaan nätti! Ja nätti on luontokin.

Tulipa tätä kesää siis odotettua hartaasti ja viimein se on täällä. Loma alkoi ja univelkoja on tässä saanut rauhassa maksella muutaman päivän aikana - tai no lähinnä yöllä, sillä yöt näyttävät nyt venyvän sellaisiksi kellon ympäri kestäviksi. Mutta ei hätää, kyllä tästä kuluneesta keväästä pian toivutaan!!(?) :)

Ensimmäiset ukkosen aiheuttamat tuhotkin on jo tältä kesältä koettu, josko ne jäisivätkin sitten tähän yhteen kertaan (modeemi + joku osanen koneesta hajosivat. Mutta kiitos atk-nörtti-veljen, varaosat ja apu löytyi helposti!) Sadepäiviä on nähty, joten toivottavasti aurinko todellakin jaksaisi nyt pysytellä näkyvissä. Ainakin parin tulevan viikon aikana, kun ulkoilmassa tulee luultavasti enemmän liikuttua.

Muilta osin pää tuntuu tällä hetkellä kyllä äärimmäisen tyhjältä. Onneksi nyt ei tarvinne paljoa ajatellakaan. Toisaalta yksi koe vielä olisi ensi viikolla edessä, joten siihen pitäisi lukea - ja mitähän siitäkin tulee, kun mitään ei jää päähän. Noh, sen näkee sitten. Toiveena olisi, että numero nousisi edes yhdellä, mutta läpi kyseinen kurssi nyt onneksi on joka tapauksessa, että mikään hätätila ei kyseessä tosiaan ole...

Joopa joo.. Nyt, havaittuani ettei tekstiä synny lähellekään samalla tahdilla ja yhtä helposti kuin tavallisesti, siirryn pois sisätiloista vaikka pihakeinuun istuskelemaan ja nautiskelemaan, kun solen skiner idag!!!

Sommaren är kort
de mesta regnar bort
men nu är den här
så ta för dig
solen skiner idag
Hösten kommer snart
de går med vindens fart
så lyssna på mig
solen skiner
kanske bara idag!
(Tomas Ledin - Sommaren är kort)