Tylsyys. Tylsyyksien tylsyys.
Taas meni yksi päivä ilman suurempia saavutuksia! Tai no, jos saavutuksiksi voidaan lukea yhden suklaarasian tyhjentäminen ja sen jälkeisestä oksettavasta olosta selviytyminen, niin sitten....

Oikeastaan aika mielenkiintoista, että nykyisin sitä huomaa tarvitsevansa yhtä mittaa jotain tekemistä. Ei ennen ollut näin! Vielä jokin aika takaperin nautin siitä, kun sain istua joskus hiljaa paikallaan ja tuijottaa eteenpäin ajattelematta mitään. Mutta nykyään pitää päästä silloin tällöin väen väkisin menemään johonkin tai tulemaan jostakin. Jos ei muuta, niin musiikkia pitää kuunnella, pitää olla jotakin luettavaa, täytyy tehdä käsitöitä tai jotakin muuta konkreettista puuhaa.... Pelkkää rauhassa istuskelua ja ajan kulumisen ihmettelyä on vaikeaa kestää - silloinkin pitää pyöritellä peukaloita tai kaivella kynnen alusia, koska jouten oleminen puuduttaa pahasti!

Tuota pitäisi kai jotenkin kyetä muuttamaan. Eihän semmoista stressiä kukaan kestä elävänä kauaa. Koko ajan pitää olla tekemässä jotakin, tai edes keksimässä tekemistä. Tai jos ei meinaa keksiäkään mitään, niin siitä syntyy vielä suurempi stressi ja rauhattomuus. Vaikeaa on. Ja hah, mulla ei ole edes mitään adhd:ta, kaukana siitä! Tämän etanampaa ihmistä varmaan on vaikea maan päältä löytää :P

Voisi luulla, että näin joulun aikaan ei tekemistä pahemmin tarvitsisi yrittää keksiä. Nähdään sukulaisia, ystäviä ja tuttuja, laitellaan ja ihastellaan joulukoristeita, käydään ulkona ihmettelemässä suuria lumikinoksia ja tähtitaivasta, leikitään uusilla lahjoilla (tai no, kuka leikkii ja kuka ei) jne. Mutta silti, pienikin hetki ilman jotain tekemistä tuntuu ikuisuudelta. Voisikohan olla niin, että etenkin joulun aikana kaiken juhlaa edeltävän puuhaamisen ja touhottamisen jälkeen aaton jälkeinen rauhallinen aika tuntuu entistäkin puuduttavammalta - tavallaan sitä on tottunut kaiken aikaa menemään ja tekemään, ja yhtäkkiä pitäisi jäädä paikoilleen.

Noh, itse yritän parhaillaan opetella nauttimaan tästä "tylsyydestä" (=siitä, ettei koko ajan ole jotakin tekemistä saatavilla). Ja toisaaltahan se on mukavaa saada vetää viltti korville vaikka keskellä päivää ja painua torkuille. Tai kuunnella musiikkia ja haaveilla jostakin järjettömästä ilman, että kukaan häiritsee. Mutta samalla sisuksissa elää kummallinen tarve tehdä jotakin tai päästä johonkin.

Muutaman viikon päästä alkaa taas opiskelut ja sitten päivien kulkuun tulee jälleen takaisin tuttu ja turvallinen säännönmukaisuus: aamulla ylös, kouluun, istuskelua tunneilla, takaisin kämpälle jnejne. päivästä toiseen... Sitten ei tarvitse enää yrittää keksiä tekemistä, vaan sitä on yltä kyllin ja enemmänkin.

Ja ei, minulla ei silti ole ikävä koulua, ei voi olla!!!!