Pimeys vallitsee huonetta ja vain ohut valon kajo uskaltautuu sisään verhon raosta. Tuijotan kattoon mitään näkemättömin silmin. Työpäivä on takana ja ajatukset pyörivät vielä käytävillä, huoneissa... Kaikki ne ahdistavat tilanteet ja ihmiskohtalot eivät jätä rauhaan edes nyt, kun voisin hetkeksi hengähtää omaan rauhaani. Mutta mitä tekisin? Ajatuksia ei voi mielestään sysätä minnekään, vaikka kuin tahtoisikin.

Sydän takoo pimeän vankilansa kaltereita vasten ja voin kuulla sen huutavan kipua ulos. Kipua, joka ei edes ole omani. Mutta se tuo muistoja mieleen. Liiankin tuttuja muistoja. Tahtoisin olla jälleen niin paljon enemmän kuin mitä nyt olen. Tarjota enemmän kuin mitä nyt kykenen tarjoamaan.

Ja kuitenkin tiedän, että huomenna lähden jälleen liikkeelle. En voi tehdä sen enempää kuin tänäänkään. Toivon vain että se riittää edes johonkin. Jospa joku osaa tehdä enemmän. Jospa jostakin löytyisi lohtua ja turvaa, jota me emme täällä voi koskaan antaa...

Viimein väsyneet silmät painuvat kiinni. Ehkä tästä on hyvä lähteä. Ehkä uni vielä tulee....





...Joo siis, rankka päivä takana. Siis pääpiirteissään mukava ja vauhdikas, mut toisaalta meikäläinen jää aina pohdiskelemaan asioita jälkeenpäin, ehkä liikaakin. Ei pitäisi. Mutta minkäpä asialle mahdat.

Unta, pliis?!!!